Oppiikohan sitä joskus tekemään asiat ajoissa? Vai onko kaiken jättäminen viimetinkaan jonkin sorttinen sisäsyntyinen tapa, josta ei ikinä pääse irti?

Huomasin tuossa eilen, että hetkisyys, tenttiinhän on aikaa enää himpan päälle viikko. Olen lukenut alueesta noin 40 sivua. Ja se alue on reilu 700 sivua. Ei iskenyt minkäänsorttista stressinpoikastakaan, kun laskutoimitukseni mukaan jos luen joka päivä tenttiin asti, jää päiväsaldoksi tästä eteenpäin noin 83 sivua. Ja koska tänä aikana olisi kaksi keikkaa plus Mikkelinreissu tiedossa, tuo sivumäärä on rutkasti alakanttiin. AUTS.

Sen sijaan, että lukisin, kirjoitan nyt tätä. Ja olen siivonnut makuuhuoneeni. Ja keittänyt kahteen otteeseen teetä. Ja lenkittänyt koiraa tuolla jumalattoman kylmässä talvi-ilmassa. Käynyt suihkussa. Laittautunut jotakuinkin sieväksi (tai ainakin hyväntuoksuiseksi, KC:n Euphoria on ehkä paras hajuvesi tuhlattavaksi kotona lueskellessa). Siistinyt keittiötä, jossain määrin myös kylpyhuonetta. Jutellut parin kaverin kanssa, haaveillut kunnon epilaattorista ja muutosta Ranskan leppoisaan ilmastoon, pohtinut välivuoden pitämisen mahdollisuutta ja espanjan kielen opiskelua... Suomeksi sanottuna siis olen tehnyt kaikkea muuta paitsi lukenut. Tai no, olen minä viisi sivua onnistunut jo selättämään. Way to go.

Mutta todellisuudessa, tuo suurin piirtein sata sivua päivässä ei olisi missään määrin edes mahdoton hoidettava. Ongelmana on tällä hetkellä ennemmin motivaation puute. Tekisin niin paljon mieluummin mitä tahansa muuta. Selkeästi nyt olen ollut taas työelämästä liian kauan poissa muistaakseni, kuinka hirveää on vääntää jonkinlaista paskaduunia huonolla palkalla viitenä päivänä viikossa - mieluummin opiskelen alan, jossa työnsaantimahdollisuudet ovat oikeasti juurikin niin laaja-alaiset kuin itse vain haluan. Pääsee ulkomaille jos siltä tuntuu (ja lähes varmasti tuntuukin...), saa oikeasti tehdä jotain haastavaa ja oikeasti käyttää aivojaan. Juuri sellaista siis mitä haluan. Ehdottomasti. Mutta kun olisi paljon hienompaa, jos moisen eteen ei tarvitsisi tehdä töitä. Asiat, jotka pitäisi osata, ojennettaisiin kultalautasella eteen, ja ne suorastaan syöksyisivät aivojen syövereihin, joista niitä pystysisi erilaisilla hakusanoilla kutsua esiin aina tilanteen vaatiessa. Ei tarvitsisi pohtia repuutettuja tenttejä eikä epäonnistuneita luentokuulusteluja. Ei tarvitsisi laskea lyhytlainakirjojen palautuspäivien jälkeisiä maksuja tai pohtia kuinka paljon uskaltaa kahmia opiskeltavaa (joista repuuttaa sitten suurinpiirtein puolet, ihan vain varmuuden vuoksi).

Jäin oikeasti miettimään mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaikkapa Ranskaan töihin. Kielitaitoa ei ole, mutta esimerkiksi baarisanaston luulisi oppivan melkolailla ripeästi, ja englannilla pitäisi suurimmissa kaupungeissa pärjätä välttävästi. Tietenkin Espanja voisi periaatteessa olla kyllä varteenotettavampi vaihtoehto, sitä olen kuitenkin jonkin verran edes opiskellut. Vuoden. Suunnilleen. Perussanaston kertaamisen jälkeen pitäisi selvitä edes jossain määrin.

Rakastan tätä elämää. Saa tehdä ihan mitä tahtoo, lähteä minne vain, tulla, mennä, olla. Eri asia on, uskaltaako sitä oikeasti hypätä tyhjän päälle, kokeilla vuoden verran siipiään paikassa, jossa ei ole ketään valmiina odottamassa ja auttamassa, vaikka millainen hätä iskisi päälle. Mutta ... eikö elämä ole elämistä varten? Kokeilemista, ehkä epäonnistumistakin? Aina pääsee takaisin, ihan aina. Se lähteminen on miljoona kertaa vaikeampaa.