"En mä tiiä ketä mä äänestäisin. Eikä mua ees kiinnosta."

Juttelin tässä kämppikseni kanssa eduskuntavaaleista, ja hänen kantansa aiheeseen on tuo. Oli ihan oikeasti pakko jäädä miettimään, miksi ihmeessä ei kiinnosta. Pakko kysyä.

"Ihan kuin yksi ääni merkitsisi mitään."

Jotenkin hirveän surullista. Uskoa demokratiaan ei ole, politiikka on kaukaista, eikä siihen voi osallistua. Se tapahtuu jossain Arkadianmäellä pukuun pukeutuneiden miesten suljetuissa työhuoneissa, joihin ei nähdä ja joista ulos voi tulla jotain aivan muuta kuin mitä vaalikamppanjointi lupasi. Tottahan se melkein onkin.

Suomen järjestelmä kaipaisi totaalista uudistusta. Kun mietitään ensin vaikkapa ääntenlaskutapaa, niin huomataan, että jo siinä vaiheessa ollaan menty metsään pahemman kerran. Puolueiden sisällä erot ovat suuremmat kuin puolueiden välillä, ja ääntenlaskutavan takia äänestetään todellisuudessa puoluetta, ei henkilöä. Näin ollen, jos antaa äänensä itseään miellyttävälle ehdokkaalle, saattaa todellisuudessa tulla äänestäneeksi samalta listalta jonkun aivan muun henkilön eduskuntaan - jonkun, jonka ajatusmaailma on esimerkiksi äärivasemmiston sijaan maltillisesti oikealla. Varsinkin puolueet, joissa olematon puoluekuri on määrittänyt listat, on täysin mahdollista, että arvot, joita henkilö kuvittelee äänestävänsä, eivät todellisuudessa saakaan niille tähdättyä ääntä missään määrin.

Tällainen järjestelmä on demokratian irvikuva. Äänestää saa ja pitää, mutta sen sijaan että äänestäisi todella sellaista henkilöä, jonka ajatuksia kannattaa, äänestääkin puolueen luomaa listaa, jonka mukaisesti eduskuntaan valitaan henkilöt puolueen sisältä. Miten kansa voisi saada äänensä kuuluviin tällaisen systeemin voimin? 

Puoluekarttakin on lievästi epämääräinen - poliittiseen kenttään vähemmän perehtyneiltä kun kysyy, niin demarit, kokoomus ja keskusta niputetaan suurinpiirtein samaan kastiin. Tiedetään, että kokoomus kannattaa yrittäjyyttä, demarit pitävät sosiaalihuoltoa äärimmäisne tärkeänä, ja keskusta nyt vaan on keskellä kaikkea ja kannattaa vähän kaikkea tai ei mitään. Puolueet lähenevät toisiaan ja niiden perinteisesti demokratian alkuaikoina ajamat arvot ovat kadonneet ja levinneet. On mahdollista, että vaalikone (esimerkiksi minulle) sanoo sopivimmiksi puolueiksi keskimäärin vasemmistopuolueita - silti ehdokkaista top 10 koostuu pääosin oikeistolaisista. Samoin myös ne 10 epäsopivinta. Yhteistä kantaa ei siis puolueilla ole, ja äänestäessäsi henkilöä puolueesta, jonka ehdokkaiden ajatusmaailmat poikkeavat selkeästi toisistaan (kuten tilanteessa, jossa saman puolueen edustajat löytyvät vaalikoneen kyselytuloksen ensimmäisiltä ja viimeisiltä sijoilta), otat tietoisen riskin. Ääni voi mennä kenelle vain niistä, joiden maailmankatsomus ehkä on varsin kaukanakin omastasi.

Mitä tälle sitten voisi tehdä? Joko uudistaa vaalit todellakin henkilövaaleiksi - puolueen sijaan äänestettäisiin todella ihmistä, ja puolueiden sisäiset ryhmäkuria epämääräisesti edustavat listat poistettaisiin. Vaihtoehtoisesti voitaisiin luoda uudet puolueet fossiloituneiden, levähtäneiden muinaisjäännösten tilalle. Liberaaliset ja konservatiiviset oikeistot ja vasemmistot (ja väliin tietenkin myös keskusta) mahtaisivat riittää vallan mainiosti, ja selkeyttäisivät kenttää huomattavasti.

Ihmisten on demokratiassa saatava äänensä kuuluviin. Nyt se ei tapahdu missään määrin.

Vittuunnuskerroin kohosi juuri potenssiin n. Tai oikeastaan jokunen hetki sitten; sitä purkaakseni päätin nykäistä olohuoneen lattialla supertahtiin 60 vatsalihasliikettä. Ainakin kylmyys pakeni kropasta, vitutus ei niinkään.

Ymmärrän oikein hyvin, jos teini-ikäinen, juuri ehkä 16 vuotta täyttänyt neitokainen itseluottamusongelmissaan valittelee kuinka on "yhyy-ruma", tai kuinka hänen galleriaan lataamansa (btw, studio-)kuvansa on aivan hirveän kamala. Ja kuinka kaikki muut on niiiiin nättejä. Ah ja voih, on se elämä kyllä niin julmaa, pakko myöntää.

Mutta jossain kohdin minultakin loppuu ymmärrys. Kuten esimerkiksi siinä, että joku nimeltä mainitsematon hyvä ystäväni (21-vuotias) on vaivautunut laittamaan itsensä oikein sieväksi, lähtenyt kuvauttamaan itseään studiolle, ja sen jälkeen valittaa, että "yhyy, itsetunto nollilla, siellä oli niin nättejä tyttöjä ympärillä :<<<<". Voi niisk sentään, pitäisikö tässä nyt hänen puolestaan viiltää ranteet auki, vaiko riittääkö sympatiseeraava "oi voi, älä välitä, noi kuvat on niiiin kauniita!"?

Onko oikeasti nykymaailmassa kaikki niin ulkonäköpainottuneita ja muiden mielipiteistä riippuvaisia, että jokaisessa välissä täytyy suorastaan kerjätä huomiota, kauniita sanoja tai kannustavia kommentteja? Onko oikeasti mahdottomuus ottaa esimerkiksi kehut vastaan sanomalla "kiitos" sen sijaan, että alkaa valitella, että "eiei, nää kuvat on hirveitä, niistä muista saatiin niin paljon hienompia"? Miksi ihmeessä laittaa kuvia esille, jos ei niistä itse pidä - tai jos pitää, niin mikä ihme siinä on, ettei moista voi ääneen sanoa. Suomalainen kainous ja vaatimattomuus, ah, eläköön!

Luulin tosissaan päässeeni eroon jo jokunen vuosi sitten tuosta huomion kerjuusta ja ainaisesta itsensä väheksymisestä. Uskoin, että kaverini olisivat jo pikkuhiljaa päässeet siitä eteenpäin. Ikäväkseni olen huomannut olleeni väärässä. Olen yrittänyt miettiä, mistä ihmeestä moinen voi johtua, mikä on se syy jonka takia ihmiset oikeasti vaivautuvat moiseen. Huomiota sillä ilmeisestikin haetaan, mutta miksi? Onko tämä maailma kenties jotenkin niin vääristynyt, että vain ja ainoastaan kauniilla ja rohkeilla on potentiaaliset mahdollisuudet selvitä elämästä, ja itsestään sitten hakemalla haetaan näitä puolia - vaikka sitten kerjäämällä kommentteja muilta. Vai onko taustalla tämä sama ilmiö kuin muussakin "feispuukhuorauksessa": kommentit on pop, ja niitä haetaan keinolla millä hyvänsä. Jos ei revitellä parisuhdesotkuja mahdollisimman riettaasti pitkin kavereiden seiniä, niin pyritään mahdollisuuksien mukaan korostamaan niitä omia kuvia, vaikka se sitten tapahtuisikin itseään vähättelemällä. "Voi, oot niin nättinä..." "Hys nainen, en tykkää." Jos et tykkää, miksi ihmeessä kerjäät kommentteja?

Huh, ehkä ymmärrän joskus. Sitten, kun peilistä katsoessani tajuan jotenkin reagoida siihen, että hiukset sojottavat juuri minne niitä sattuu huvittamaan, ihosta näkee ettei sen eteen ihan hirveästi ole vaivauduttu töitä tekemään, ja kynsienkin lakka on päässyt halkeilemaan ja lohkeilemaan useammin kuin kerran tai kaksi. Saattanee siis kulua vielä jokunen hetki.

Oppiikohan sitä joskus tekemään asiat ajoissa? Vai onko kaiken jättäminen viimetinkaan jonkin sorttinen sisäsyntyinen tapa, josta ei ikinä pääse irti?

Huomasin tuossa eilen, että hetkisyys, tenttiinhän on aikaa enää himpan päälle viikko. Olen lukenut alueesta noin 40 sivua. Ja se alue on reilu 700 sivua. Ei iskenyt minkäänsorttista stressinpoikastakaan, kun laskutoimitukseni mukaan jos luen joka päivä tenttiin asti, jää päiväsaldoksi tästä eteenpäin noin 83 sivua. Ja koska tänä aikana olisi kaksi keikkaa plus Mikkelinreissu tiedossa, tuo sivumäärä on rutkasti alakanttiin. AUTS.

Sen sijaan, että lukisin, kirjoitan nyt tätä. Ja olen siivonnut makuuhuoneeni. Ja keittänyt kahteen otteeseen teetä. Ja lenkittänyt koiraa tuolla jumalattoman kylmässä talvi-ilmassa. Käynyt suihkussa. Laittautunut jotakuinkin sieväksi (tai ainakin hyväntuoksuiseksi, KC:n Euphoria on ehkä paras hajuvesi tuhlattavaksi kotona lueskellessa). Siistinyt keittiötä, jossain määrin myös kylpyhuonetta. Jutellut parin kaverin kanssa, haaveillut kunnon epilaattorista ja muutosta Ranskan leppoisaan ilmastoon, pohtinut välivuoden pitämisen mahdollisuutta ja espanjan kielen opiskelua... Suomeksi sanottuna siis olen tehnyt kaikkea muuta paitsi lukenut. Tai no, olen minä viisi sivua onnistunut jo selättämään. Way to go.

Mutta todellisuudessa, tuo suurin piirtein sata sivua päivässä ei olisi missään määrin edes mahdoton hoidettava. Ongelmana on tällä hetkellä ennemmin motivaation puute. Tekisin niin paljon mieluummin mitä tahansa muuta. Selkeästi nyt olen ollut taas työelämästä liian kauan poissa muistaakseni, kuinka hirveää on vääntää jonkinlaista paskaduunia huonolla palkalla viitenä päivänä viikossa - mieluummin opiskelen alan, jossa työnsaantimahdollisuudet ovat oikeasti juurikin niin laaja-alaiset kuin itse vain haluan. Pääsee ulkomaille jos siltä tuntuu (ja lähes varmasti tuntuukin...), saa oikeasti tehdä jotain haastavaa ja oikeasti käyttää aivojaan. Juuri sellaista siis mitä haluan. Ehdottomasti. Mutta kun olisi paljon hienompaa, jos moisen eteen ei tarvitsisi tehdä töitä. Asiat, jotka pitäisi osata, ojennettaisiin kultalautasella eteen, ja ne suorastaan syöksyisivät aivojen syövereihin, joista niitä pystysisi erilaisilla hakusanoilla kutsua esiin aina tilanteen vaatiessa. Ei tarvitsisi pohtia repuutettuja tenttejä eikä epäonnistuneita luentokuulusteluja. Ei tarvitsisi laskea lyhytlainakirjojen palautuspäivien jälkeisiä maksuja tai pohtia kuinka paljon uskaltaa kahmia opiskeltavaa (joista repuuttaa sitten suurinpiirtein puolet, ihan vain varmuuden vuoksi).

Jäin oikeasti miettimään mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaikkapa Ranskaan töihin. Kielitaitoa ei ole, mutta esimerkiksi baarisanaston luulisi oppivan melkolailla ripeästi, ja englannilla pitäisi suurimmissa kaupungeissa pärjätä välttävästi. Tietenkin Espanja voisi periaatteessa olla kyllä varteenotettavampi vaihtoehto, sitä olen kuitenkin jonkin verran edes opiskellut. Vuoden. Suunnilleen. Perussanaston kertaamisen jälkeen pitäisi selvitä edes jossain määrin.

Rakastan tätä elämää. Saa tehdä ihan mitä tahtoo, lähteä minne vain, tulla, mennä, olla. Eri asia on, uskaltaako sitä oikeasti hypätä tyhjän päälle, kokeilla vuoden verran siipiään paikassa, jossa ei ole ketään valmiina odottamassa ja auttamassa, vaikka millainen hätä iskisi päälle. Mutta ... eikö elämä ole elämistä varten? Kokeilemista, ehkä epäonnistumistakin? Aina pääsee takaisin, ihan aina. Se lähteminen on miljoona kertaa vaikeampaa.

Jep. Se kirjoitushinku vain jotenkin iski taas. Toivoisin sinänsä, että pysyisi hengissä mahdollisimman kauan - harmittaa vietävästi, kun oikeustieteellistä tekstiä lukiessa suomen kielen taidot tuppaavat ruostumaan hirvittävää kyytiä. Sen siitä saa, kun tenttikirjassa saattaa olla muutaman sadan sivun alueella vain jokunen oikein kirjoitettu, selkeä lause.

Sinkkuilu on jännä asia. Olen nyt viitisen kuukautta ollut omillani, ilman ketään kaksilahkeista hääräämässä ympärillä. Ainakaan siis vakituista sellaista. Tässä ajassa olen onnistunut huomaamaan, että minusta ihan oikeasti löytyy samat luonteenpiirteet ja samat periaatteet, vaikka ketään ei olisikaan niitä vahvistamassa. Olen aivan samalla tavalla spontaani, elämäniloinen, intuitioon luottava ja ailahtelevainen kuin aina ennenkin. Aivan yhtälailla saatan räjähtää jostain turhasta tai pihistä kiukusta ilman mitään järkevää syytä. Siltikään minusta ei onnistu positiivisuutta karsimaan pois, ei sitten millään.

Viimeiset seitsemän vuotta, noin suurin piirtein, olen siis ollut lähes taukomatta parisuhteessa. Olen jotenkin rakentanut identiteettiäni aina "meidän" varaan, en oman itseni. Nyt jotenkin sitten iski se, että haluan ihan oikeasti olla mitä olen, elää kuten haluan, tehdä elämälläni mitä itse tahdon. Ja jollain kierolla tavalla todella nautin siitä, ettei kukaan ole kertomassa minulle, kuinka kuuluisi toimia tai vaatimassa selityksiä tulemisistani tai menemisistäni. Vapauttavaa. Ja se vapaus olla juuri oma itsensä on jossain määrin kasvattanut minua ihmisenä - tiedän entistä selvemmin mitä haluan ja olen valmis tekemään sen eteen töitä.

Toisaalta olen koko ikäni ollut jonkin sortin "ihmismagneetti". Vedän puoleeni erilaisia ihmisiä - yleensä jossain määrin epämääräisiä sellaisia - kenties juuri sosiaalisen, pirteän, nauravaisen ja ilakoivan luonteeni takia. Näin sinkkuna se on omalla tavallaan vallan viehättävää, ei todella tarvitse murehtia siitä, ettei miehiä riittäisi. Ongelmaksi on nyt vain muodostunut se, että en oikein osaa nauttia vapaudesta tässä tilanteessa - kerään entistä enemmän huonoa omatuntoa vain sillä, että en halua sitoutua.

En sano, että omasta mielestäni olisi missään määrin väärin harrastaa esimerkiksi yhden illan juttuja, flirttailla miehille tai pitää hauskaa ilman sen kummempia velvoitteita toista kohtaan. Kuinka se voisi olla väärin, jos molemmat osapuolet todella tietävät, missä mennään ja mikä on tilanne? Enkä sano, ettenkö itsekin omalla tavallani nauttisi jännityksestä ja uusista kokemuksista, siitä, että voin päästää jonkun lähelle vain hetkeksi, ja sen jälkeen olla vaikkapa enää ikinä näkemättä häntä. Kihelmöintiä ja jännitystä, elämän aistimista jokaisella solullaan, siitä nauttimista kaikissa muodoissaan... Mikä siinä voisi olla väärin? Mutta silti väitän, että omalla kohdallani tuntuu jotenkin hyväksikäytöltä ottaa vastaan jotain niinkin henkilökohtaista ja nautinnollista kuin oikeasti hyvä seksi voi olla, ilman että annan itsestäni mitään takaisin. Alan siis olla koko ajan enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että seksi ja läheisyys tuntuu paljon arvokkaammalta, paljon tärkeämmältä ja oikeammalta, kun kumppani on joku, jonka todella tuntee, ja jonka kanssa haluaa jakaa enemmänkin kuin intiimialueet. Eikä sitten tarvitse miettiä, että onko sitä nyt paska ihminen, kun on valmis ottamaan nautintoa vastaan, vaikkei ole aikomustakaan sitoutua mitenkään muuten.

***

Tapasin internetin syövereissä erään ihmisen. Ihastuin, olen edelleen ihastunut. Yritän pitää itseni kuitenkin kurissa ja nuhteessa, sillä tämä henkilö on varattu. Hän ei näe siinä niinkään ongelmaa, mutta oma moraalini jossain määrin näkee. Jättäkööt naisensa ensin, jos haaveilee jostain muustakin kuin ystävyydestä minun kanssani.

Mutta toisaalta, onko pettäminen koskaan sen parisuhteen ulkopuolisen vika? Minua on petetty usein. Jokainen kerta se "toinen nainen" on tullut kertomaan, että mieheni ei ehkä ole ihan niin rehellinen kuin antaa ymmärtää. Ikinä en ole osannut näitä ulkopuolisia syyttää - he eivät ole, eivät VOI olla vastuussa kenenkään muun ihmissuhteista kuin omistaan. Silti vaadin itseltäni jotain muuta, en halua ajatella, että minä olen se joku, jonka takia parisuhde kaatuu. Sinänsä en usko, että varatut miehet jättäisivät muiden naisten katselemisen ja mahdollisesti seksin harrastamisen väliin vain sillä, että minä en moiseen suostu, mutta voinpahan ainakin sanoa, että en ole ollut itse edesauttamassa moista oikeasti törkeää käytöstä. Miehellä - kuten myös naisella - on oikeasti oltava sen verran munaa, että kykenee jättämään ensin, jos muita naisia (tai miehiä, mikä jottei) halajaa. Tai vaihtoehtoisesti sopimaan partnerin kanssa sellaisista pelisäännöistä, että sinne sun tänne naiminen on molemmilta vallan sallittua.

Kadotin punaisen langan. Johtunee siitä, että tämän kirjoittamiseen on nyt mennyt reilusti yli tunti. No mutta, kaipa tuosta jotain ajatuksia saa ongittua irti.

Ei vain voi olla todellista. Kirjoitin tänne pitkän, pitkän merkinnän, pitkästä aikaa, ja täysin ilman syytä tämä ihastuttava sivusto hetti koko tekstin bittiavaruuteen. Kuinka ystävällistä. Vain siksi, että painoin nappia "esikatsele". Oi että nyt ahdistaa.

Tosissaan, kirjoittamani teksti käsitteli suurimmalta osin kimppakämpän ihanuuksia. En todella jaksa kirjoittaa aiheesta uutta merkintää, sillä teksti, jonka kirjoitin, oli vallan perusteellinen - suoraan sanottuna vituttaa, kun sivusto ei sitten toimikaan kuten kuuluisi, vaan kadottaa tekstin, jonka kirjoittamiseen käytin suurin piirtein 45 minuuttia.

Ajattelin kuitenkin tästäkin takaiskusta huolimatta tehdä, kuten tuossa bittiavaruuteen kadonneessa edesmenneessä tekstissäni lupasin: Aktivoidun pitkästä aikaa tämän blogin kanssa. Blogeja minulla on ympäri internetin ihmeellistä maailmaa todennäköisesti reilu kymmenkunta, ja ne käsittelevät jokainen erilaisia asioita ja tapauksia. Ja vaikka vuodatus.net -sivusto ei minuun ole liiemmin vaikutusta tehnyt (eikä tämä viimeisimmän tekstin kadottaminen yhtään lisää innostustani tätä sivustoa kohtaan), olen jotenkin onnistunut tästä kyseisestä blogista tekemään laajimmin ja parhaiten itseni näköisen.

Nyt kuitenkin toistaiseksi taidan joutua tyytymään tällaiseen lyhyeen lupaukseen, sillä mitä ilmeisimmin kuume on taas nousussa ja olo alkaa olla hivenen inhottava. Eli taidanpa painua takaisin peiton alle pohtimaan elämän syntyjä ja syviä. Lupaan kirjoittaa tänne jossain kohdin ihan asiaakin. Odottakaapahan vain.