Jep. Se kirjoitushinku vain jotenkin iski taas. Toivoisin sinänsä, että pysyisi hengissä mahdollisimman kauan - harmittaa vietävästi, kun oikeustieteellistä tekstiä lukiessa suomen kielen taidot tuppaavat ruostumaan hirvittävää kyytiä. Sen siitä saa, kun tenttikirjassa saattaa olla muutaman sadan sivun alueella vain jokunen oikein kirjoitettu, selkeä lause.

Sinkkuilu on jännä asia. Olen nyt viitisen kuukautta ollut omillani, ilman ketään kaksilahkeista hääräämässä ympärillä. Ainakaan siis vakituista sellaista. Tässä ajassa olen onnistunut huomaamaan, että minusta ihan oikeasti löytyy samat luonteenpiirteet ja samat periaatteet, vaikka ketään ei olisikaan niitä vahvistamassa. Olen aivan samalla tavalla spontaani, elämäniloinen, intuitioon luottava ja ailahtelevainen kuin aina ennenkin. Aivan yhtälailla saatan räjähtää jostain turhasta tai pihistä kiukusta ilman mitään järkevää syytä. Siltikään minusta ei onnistu positiivisuutta karsimaan pois, ei sitten millään.

Viimeiset seitsemän vuotta, noin suurin piirtein, olen siis ollut lähes taukomatta parisuhteessa. Olen jotenkin rakentanut identiteettiäni aina "meidän" varaan, en oman itseni. Nyt jotenkin sitten iski se, että haluan ihan oikeasti olla mitä olen, elää kuten haluan, tehdä elämälläni mitä itse tahdon. Ja jollain kierolla tavalla todella nautin siitä, ettei kukaan ole kertomassa minulle, kuinka kuuluisi toimia tai vaatimassa selityksiä tulemisistani tai menemisistäni. Vapauttavaa. Ja se vapaus olla juuri oma itsensä on jossain määrin kasvattanut minua ihmisenä - tiedän entistä selvemmin mitä haluan ja olen valmis tekemään sen eteen töitä.

Toisaalta olen koko ikäni ollut jonkin sortin "ihmismagneetti". Vedän puoleeni erilaisia ihmisiä - yleensä jossain määrin epämääräisiä sellaisia - kenties juuri sosiaalisen, pirteän, nauravaisen ja ilakoivan luonteeni takia. Näin sinkkuna se on omalla tavallaan vallan viehättävää, ei todella tarvitse murehtia siitä, ettei miehiä riittäisi. Ongelmaksi on nyt vain muodostunut se, että en oikein osaa nauttia vapaudesta tässä tilanteessa - kerään entistä enemmän huonoa omatuntoa vain sillä, että en halua sitoutua.

En sano, että omasta mielestäni olisi missään määrin väärin harrastaa esimerkiksi yhden illan juttuja, flirttailla miehille tai pitää hauskaa ilman sen kummempia velvoitteita toista kohtaan. Kuinka se voisi olla väärin, jos molemmat osapuolet todella tietävät, missä mennään ja mikä on tilanne? Enkä sano, ettenkö itsekin omalla tavallani nauttisi jännityksestä ja uusista kokemuksista, siitä, että voin päästää jonkun lähelle vain hetkeksi, ja sen jälkeen olla vaikkapa enää ikinä näkemättä häntä. Kihelmöintiä ja jännitystä, elämän aistimista jokaisella solullaan, siitä nauttimista kaikissa muodoissaan... Mikä siinä voisi olla väärin? Mutta silti väitän, että omalla kohdallani tuntuu jotenkin hyväksikäytöltä ottaa vastaan jotain niinkin henkilökohtaista ja nautinnollista kuin oikeasti hyvä seksi voi olla, ilman että annan itsestäni mitään takaisin. Alan siis olla koko ajan enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että seksi ja läheisyys tuntuu paljon arvokkaammalta, paljon tärkeämmältä ja oikeammalta, kun kumppani on joku, jonka todella tuntee, ja jonka kanssa haluaa jakaa enemmänkin kuin intiimialueet. Eikä sitten tarvitse miettiä, että onko sitä nyt paska ihminen, kun on valmis ottamaan nautintoa vastaan, vaikkei ole aikomustakaan sitoutua mitenkään muuten.

***

Tapasin internetin syövereissä erään ihmisen. Ihastuin, olen edelleen ihastunut. Yritän pitää itseni kuitenkin kurissa ja nuhteessa, sillä tämä henkilö on varattu. Hän ei näe siinä niinkään ongelmaa, mutta oma moraalini jossain määrin näkee. Jättäkööt naisensa ensin, jos haaveilee jostain muustakin kuin ystävyydestä minun kanssani.

Mutta toisaalta, onko pettäminen koskaan sen parisuhteen ulkopuolisen vika? Minua on petetty usein. Jokainen kerta se "toinen nainen" on tullut kertomaan, että mieheni ei ehkä ole ihan niin rehellinen kuin antaa ymmärtää. Ikinä en ole osannut näitä ulkopuolisia syyttää - he eivät ole, eivät VOI olla vastuussa kenenkään muun ihmissuhteista kuin omistaan. Silti vaadin itseltäni jotain muuta, en halua ajatella, että minä olen se joku, jonka takia parisuhde kaatuu. Sinänsä en usko, että varatut miehet jättäisivät muiden naisten katselemisen ja mahdollisesti seksin harrastamisen väliin vain sillä, että minä en moiseen suostu, mutta voinpahan ainakin sanoa, että en ole ollut itse edesauttamassa moista oikeasti törkeää käytöstä. Miehellä - kuten myös naisella - on oikeasti oltava sen verran munaa, että kykenee jättämään ensin, jos muita naisia (tai miehiä, mikä jottei) halajaa. Tai vaihtoehtoisesti sopimaan partnerin kanssa sellaisista pelisäännöistä, että sinne sun tänne naiminen on molemmilta vallan sallittua.

Kadotin punaisen langan. Johtunee siitä, että tämän kirjoittamiseen on nyt mennyt reilusti yli tunti. No mutta, kaipa tuosta jotain ajatuksia saa ongittua irti.